Tammikuu. Olin pintapuolisesti ihan normaali keskiluokkainen perheenisä.
On lainaa, omakotitalo, vaimo ja lapset. Myöhemmin keväällä farkkuvolvokin.
Kaikin puolin kovin tavallinen suomalainen perheenisä-duunari.

Nojoo, kuitenkin. Tammikuussa mulla todettiin keskivaikea masennus, oli vaikeaa vaimon kanssa.
Saatiin siinä kuitenkin riidat sovittua ja päätettiin että yritetään vielä yhdessä elämistä ja olemista, onhan meillä sentään lapsiakin. Palataan tähän ehkä myöhemmin.

Painoin koko kevään hulluna duunia (pitkiä päiviä) että saisin pidettyä ylityötunteja vapaana ja katsottua kotona välillä lapsia sillä välin kun vaimo on koulussa joka alkoi tammikuussa. Ei siinä mitään, se tuntui sujuvan ihan suhteellisen hyvin. Kävin psykologin pakeilla paljon juttelemassa tuntemuksistani ja se tuntui silloin ihan hyödykkäältä. joskus maalis - huhtikuun taitteessa kuitenkin lopetin psykologilla käymisen, kun en tuntenut sille enää akuuttia tarvetta.

Kevät alkoi taittua kesäksi, toukokuu koitti. Erinäisten vaiheiden kautta aloin epäillä että kaikki ei ollut kuitenkaan kunnossa meidän parisuhteessa. Pari viikkoa myöhemmin kaikki romahti. Vaimolla oli toinen mies. olin aivan paskana. noh, riideltiin luonnollisesti ja tapahtui asioita joista en ole erityisen ylpeä, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, sanotaan. Eikä aikaakaan kun huomasin että olin yksin.

Avioero. Koko elämä tuntui valuvan viemäristä. Tämän päälle menetin elämästäni toisenkin läheisen ihmisen, ihmisen jota ihailin ja arvostin pienestä pojasta pitäen. Takaisin psykologin pakeille, kesäloma töistä meni ihan hukkaan. Alunperin oli tarkoitus olla loma lasten kanssa kotona mutta se ei ollutkaan enää vaihtoehto. Luuhasin kaverien nurkissa, koti ei tuntunut kodilta. Kuvioihin astui myös alkoholi. Siitä kehkeytyi koko kesän ja alkusyksyn mittainen ongelma, jonka tiedostin itse vasta kun ystävä mainitsi asiasta kovin suoralla puheella. 

Kuitenkin, jos jotain pahaa niin aina jotain hyvääkin. Tutustuin kesällä vanhoihin tuttuihin ja ystäviin uudestaan, ihmisiin jotka olivat unohtuneet jopa vuosiksi. On aika hienoa huomata että pitkänkin ajan jälkeen toiset halusivat olla avuksi surkeassa tilanteessa olevalle entiselle ystävälle/kaverille!

Taaksepäin katsottuna oli todella suuri virhe tarttua pulloon. Se oli vain helppo tapa turruttaa tunteet, joiden tuntemista kovin pelkäsin. Yksinäisyys vuosien yhdessäolon jälkeen on vähintäänkin pelottavaa. Noh, viimmenään kun sain väännettyä korkin kiinni huomasin että muutama asia on päässyt aika retuperälle. Laskupinot olivat kertyneet aika isoiksi, talo jäänyt hoitamatta ja näytin itsekkin aivan karmealta.

Mitäs nyt? Olen ollut kaksi ja puoli kuukautta selvinpäin. Nään lapsia kohtuullisen usein, olen siitä erittäin iloinen. Raha-asiat ovat jotenkuten hoidossa, talokin ihan asumakelpoinen, olen alkanut uudestaan viihtyä täällä  ja sain vihdoin siistittyä itseni ihmisen näköiseksi. Olen tutustunut erääseen nuoreen naiseen, joka on saanut minut muistamaan miltä onnellisuus tuntuu.

Pakko silti myöntää, tulevaisuus näyttää aika pelottavalta. Eroasiat pitäisi taputella loppuun, näillä näkymin vietän joulun yksin ja muutenkin olo on toisinaan kovin epävarma ja haparoiva.. Luojan kiitos hyvistä ystävistä ja siitä yhdestä ihanasta tapauksesta :). Ilman teitä en olis tässä kirjoittamassa tätä.

Jokatapauksessa elämä jatkuu, päivä kerrallaan. palataan myöhemmin asiaan.