Viikonloppu-isän lauantai-ilta. On erittäin mukavaa että lapset ovat kylässä, mutta toisaalta harmittaa kun olen tavallaan vankina omassa kodissani ajatusteni kanssa. Olisi ollut ihan mukava lähteä ulos, tapaamaan ihmisiä ja tekemään jotain muuta kuin kuuntelemaan tätä hiljaisuutta jonka rikkoo ainoastaan hiljainen musiikki tietokoneen kaiuttimista ja satunnaiset inahdukset lasten unista. Ensi viikosta tulee ainakin henkisesti mielettömän pitkä, ihana on ulkomailla matkoilla ja täytyisi hoitaa avioeroasioita joita on venytetty vähän liiankin pitkään. Työmaan työlistakin ensi viikolle näytti ainakin perjantaina varsin työntäyteiseltä, eli kiirettä pitää silläkin saralla..

Tenavien kanssa on mukavaa, päivät kuluvat kuin itsestään. On kivaa kun kotona on juttuseuraa ja jatkuvasti pientä puuhasteltavaa, mutta silti. Jokin puuttuu. Näin iltaisin, lasten nukkumaanmenon jälkeen sen huomaa parhaiten kuinka sitä kaipaakaan toista aikuista tähän taloon. Oon omasta mielestäni kohtuullisen hyvin saanut omaksuttua tän yksin asumisen, mutta jotenkin lasten paikallaolo aiheuttaa aina kaipuuta menneeseen perhe-elämään. Toisinaan tekee häijyä kuunnella kun lapset kertovat äitinsä onnesta, uudesta miehestä ja suurista suunnitelmista. Kai sitä on jollain tiedostamattomalla tasolla kateellinen kun itse on vähän onneton toisinaan. Lapsellista, eikö?

Jokatapauksessa ex-vaimon uusi elämä on hänen oma valintansa ja asiansa, siihen en aio puuttua, enkä haluaisikaan. Toisen onni ei ole minun epäonneni. Hyvä vaan, että toisistaan erkanevat ihmiset osaavat jatkaa elämäänsä ja iloita siitä mitä on ja tulee tulemaan, murehtimatta sen suuremmin menneitä.

En kaipaa entistä vaimoani. Kaipaan sitä elämää jota elin, perheenisän elämää, töistä kotiin saapuessani kotona oli perhe. Perhe joka oli omani. Nyt perheestä ei ole jäljellä enää kuin nämä viikonloppuiset touhut lasten kanssa. Vaikka lapset tuovat tullessaan suunnattoman ilon, saapuu väkisin paikalle myös tunne perheenisänä epäonnistumisesta ja tietoisuus siitä että olen lopunperin yksin. Illat on pahimpia, illat on liian hiljaisia.


"On tämä saatana työmaa" - Näinkin voisin elämästäni toisinaan sanoa. Palaillaan taas asiaan.


"Ei perheen tavarat mahtuneet mukaan - eikä perheenikään - menin sitten yksin
täällä ei mikään - toimi niinkuin pitää - vaikka kerran olin mies hyvin mahtava"